Anteeksi antaminen (ja sen voima)

 

Miten antaa anteeksi? Meille jokaiselle on varmasti tehty asioita, jotka ovat “tarvinneet” anteeksiantoa. Katkeruus ja viha ovat hyvin raskaita tunteita kantaa ja onkin hyvä muistaa, että monesti aito anteeksianto on lahja juuri meille itsellemme.

 

Kuulun itse kirkkoon ja olen uskossa, mutten koe olevani “uskovainen”. Kirkossa käyn oikeastaan vain joulun aikaan. Kirkkohäät ja papin siunaus olivat kuitenkin meille ehdottomasti itsestäänselvyys. Raamatussa puhutaan paljon anteeksiannosta, mutta siihen en nyt tässä kirjoituksessa lähde sen syvemmin. Sain kuitenkin viimeisimmässä anteeksiantoprosessissani paljon voimia ja ajatuksia uskonnollista lähteistä. Otan tähän lainauksen Isä meidän rukouksesta.

Ja anna meille meidän syntimme anteeksi,
niin kuin mekin anteeksi annamme niille,
jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.

 

Muistatko jonkun tapauksen lapsuudesta, jolloin annoit tai sait anteeksi?

Aloin tässä oikein tiukasti muistella varhaisimpia muistojani siitä, kun minun on ollut tarve antaa anteeksi tai olen tosissani toivonut toiselta, että saisin jonkun typerän tekoni anteeksi. Ala-asteelta tai ennen sitä ei tule mitään muistoja mieleen, jossa minun olisi “tarvinnut” antaa anteeksi. Muistan kuitenkin tapauksen, jossa potkaisin kivikasaa harjussa (hetken mielijohteesta) ja kivet lähtivät vierimään. Yksi niistä meni opettajani auton ikkunasta suoraan läpi. Se oli karmea hetki 😀 Verenpaine nousee vieläkin pelkästä muistosta. Olin niin pahoillani. Opettaja antoi anteeksi.

 

Mopoiässä ystäväni kaatui kerran skootterini kyljen rikki – se oli toki huolimattomuutta, ei tahallinen teko. Mutta ensin harmitti niin perkeleesti. Hän oli kuitenkin vilpittömästi pahoillaan ja anteeksi antaminen oli helppoa.

 

Yksi liikuttavin anteeksiantoon liittyvä muistoni on nuoruudesta: olimme vuosia on-off heilastelleet minua 5-vuotta vanhemman miehen (pojan :D) kanssa. Ikäero oli hieman liikaa tuossa iässä ja tämä kaveri sai jatkuvasti kuulla siitä. Touhu oli aikamoista säätöä. Olin kyllä kovasti häneen rakastunut ja vähän se taisi mennä tunteilla leikkimiseksi hänen puoleltaan.

 

Eräänä joulujuhlapäivänä (olin taisin olla 18 tai 19v) hän kysyi pitkän radiohiljaisuuden jälkeen voisiko hakea minut koululta. Seurustelin tällöin jo tahollani toisen pojan kanssa. Tämä kaveri haki minut koululta ja perillä kotipihassamme hän pyysi anteeksi. Anteeksi kaikkea mahdollista surua ja harmia, jota oli minulle aiheuttanut. Hän halusi minun tietävän, että minulla oli aina paikka hänen sydämessään, vaikka aika ei ollutkaan meille oikea. Sain myös joulutähden ja glögipullon. Annoin anteeksi – vilpittömästi. Kaikkien vuosien jälkeen muistan tätä kaveria lämmöllä. Nykyään oikeasti aikuisena myös ymmärrän, miten paljon tuollainen teko vaati 23-vuotiaalta nuorelta kundilta. Paljon. Respect.

 

Oletko antanut anteeksi itsellesi?

Niin, se vasta vaikeata onkin. Oletko sinä antanut itsellesi anteeksi? Vai onko se kenties vielä tekemättä? Voi toki olla myös niin, ettei tälle ole ollut tarve.

Kun en aikanaan pystynyt synnyttämään esikositani alateitse – olin niin pettynyt ja vihainen itselleni. Enemmän kuin koskaan kenellekään muulle. Tämä anteeksianto on ollut ehkäpä elämäni vaikein, enkä olisi pystynyt siihen ilman terapiaa.

Eihän siinä toki ns. oikeasti ollut mitään anteeksiannettavaa. Synnytyksen kulkua ei voi ennustaa ja tein parhaani. Lääketieteen avulla saimme ihanan terveen pojan. Kuitenkin kaikki hienot affirmaatiot “Woman’s body knows what to do ” – kalvoivat mieltäni. Miksi minun kehoni ei osannut ja tiennyt? Itseasiassa vielä nyt vuosien jälkeen tässä tätä kirjoittaessani huomaan, että joitain epämukavia tuntemuksia nousee pintaan.

 

Olen antanut anteeksi itselleni sen, että olin aivan liian ankara itseäni kohtaan tuolloin. Olen antanut myös keholleni anteeksi. Paljoon se on pystynyt – ei kukaan pysty kaikkeen.

 

Case isä:

Minua pidempään seuranneet ovatkin varmasti tietoisia “case isästä”. Isä ei ole ollut aidosti läsnä elämässäni (tai sisarustenkaan) sen jälkeen kun lähti uuden naisen matkaan minun ollessa 14-vuotias. Sen jälkeen yhteydenpito on ollut enemmän vähemmän säästä puhumista, isän auttamista esim. muutoissa jne, mutta ei koskaan toisinpäin. Jatkuvia pettymyksiä toinen toisensa perään ja tunne, että isää ei kiinnosta minun elämä ja asiat ollenkaan. Keväällä 2022 minulla loppui jaksaminen tähän täysin ja tein ison ratkaisun – katkaisin välit isään.

 

Koko sen kesän toivoin ja odotin vielä, että isästä kuuluisi ja hän “anelisi anteeksiantoa”. Näin ei kuitenkaan tapahtunut.

 

Emme olleet missään yhteyksissä sen jälkeen. 12/2022 näin isän sisareni lasten synttäreillä – emme edes tervehtineet toisiamme. Oli se outoa. Oli tottakai muutenkin.

 

Hiljaiselo jatkui keväällä 2023 ja sittemmin myös sisareni on ottanut etäisyyttä isään.  Loppuvuodesta 2023 kuitenkin pitkästä aikaa suutuin isälle kuultuani hänen ex-puolisolta muutaman asian, Lähetin isälle viestin “saavu xxxx parkkipaikalle välienselvittelyyn klo 18:00”. Kuulostin joltain toimintaelokuvan velkojenperijältä 😀

 

Uskomatonta oli, että siellä hän odotti. Me puhuimme pitkään. Isä itki.  Olin mennyt tapaamiseen lähtökohtaisesti ilmaistakseni raivoni. Mutta sen 90 minuutin aikana tuli aika paljon oivalluksia ja myös ensimmäinen kipinä ajatuksesta “haluanko sittenkin antaa anteeksi”.  Kysyin isältä miksei hän ollut tullut silloin “anelemaan anteeksiantoa”. Hän sanoi halunneensa kunnioittaa pyyntöäni: “Älä ota minuun enää koskaan mitään yhteyttä”. Niin, niinhän minä olin sanonut.

Iltaisin olen teidän lasten kuvia katsonut ja itkenyt.

Asiat ovat harvoin niin mustavalkoisia, kuin miltä ne vaikuttavat. Ei isäni toki mikään unelmien isä ole. Ei hän ole kuitenkaan pahakaan. Jos ihmiset puhuisivat edes hieman enemmän, voitaisiin moni välirikko ja riita välttää. Jokainen myös tekee aina tietysti tulkintojaan omasta tilanteestaa ja elämänhistoriastaan.

Tietysti olet minulle tärkeä. Niin tärkeä, että muuten en tiedä olisinko edes tässä enää.

Olen päättänyt haluta antaa isälle anteeksi. En koe vielä sen olevan valmista. Mutta anteeksiannon haluamisen herääminen ja sen hyväksuminen helpotti oloani todella paljon. En siis olekaan heikko tai surkea tai “nöyrry” isän edessä. Tämä anteeksianto on eniten itseäni varten. Voin jo nyt paremmin.

 

Anteeksiannolla on mieletön voima ja merkitys hyvinvoinnillemme.

Mitä ajatuksia ja kokemuksia anteeksianto sinussa herättää? Kommentoi <3

 

Sydämellä,

Teija/ Uneksija